perjantai 18. lokakuuta 2013

Ihanat ja kamalat tunteet



Äidiksi tulon jälkeen olen saanut kokea rutkasti vahvoja tunteita. Paljon on ollut iloa, riemua, ihmetystä ja rakkautta. Pienen ihmisen touhuja ja kehitystä seuratessa ovat onnelliset tunteet saaneet hyvällä tavalla palan kurkkuun ja kyyneleen kimaltamaan silmäkulmaan.

Ihanien ja onnellisten tunteiden lisäksi olen myös kokenut hieman pelottavia ja jopa ahdistavia tunteita. Huomaan usein jääväni miettimään mitä kaikkea voikaan tapahtua. Ja kun sitä oikein ajattelee, niin tulee hieman voimaton olo, koska mitä tahansahan voi tapahtua. Ihmisen elämä voi olla hyvin pienestä kiinni. Toisaalta ihmiset ovat hyvin vahvoja ja selviytyvät monesta. Jos ajattelen vaikka oman lapseni sukupuuta taaksepäin, niin kuinka monta ihmistä siihen mahtuukaan vaikka viimeiseen tuhanteen vuoteen. Jos yksikin niistä ihmisistä olisi kuollut ennen lisääntymistään, ei tyttäreni olisi edes olemassa. Joten kyllä, ihminen on vahva ja selviää monesta.


Joskus tuntuu, että olisi vain parempi sulkeutua neljän seinän sisälle, ja yrittää elää pumpulissa, jottei mitään pahaa voisi tapahtua. Onneksi kuitenkin ymmärrän, että sillä ei kovin kummoisia eväitä elämään annettaisi. Jos liikaa alkaa pelkäämään ja antaa pelon hallita elämää, ei oikein voi saada mitään. Yritän itse ajatella aina, että rohkeasti vain eteenpäin, maalaisjärki mukana. Ja sekin pitää hyväksyä, että ei elämästä selviä ilman kolhuja. Kantapään kautta oppiminen ei ehkä ole se mukavin tapa, mutta sillä (yleensä) oppii. Lapsen täytyy antaa myös epäonnistua. Oma tehtäväni on olla siinä tukena ja lohduttaa. Vaikka vanhempana se riipaisee itseä yllättävän syvältä. Jo nyt pienen vauvan kanssa pitäisi uskaltaa antaa hänen yrittää itse. Nyt hänen harjoitellessa istumaan nousemista ja siitä taas kontilleen menoa, niin kyllä siinä tekisi mieli koko ajan auttaa ja pitää kiinni, mutta parhaiten hän oppii kun antaa tehdä ihan itse. Pitää vain varmistaa, että jos hän ei ihan onnistukkaan, niin hän muksahtaa turvallisesti. Ja jos sattuu, niin minä olen siinä puhaltamassa ja kertomassa, että ei se haittaa mitään. Nämä ovat vielä pientä, mutta kauhulla odotan kun hän nousee seisomaan, lähtee kävelemään, kiipeilee...Mutta uskon, että kun hänen antaa tehdä ja yrittää, niin hänestä tulee taitava, eikä äidin tarvitse seurata menoa (niin pahasti) sydän syrjällään.


Eivät pelot ja huolet omista lapsista varmaan koskaan häviä ja ne tulevat muuttamaan muotoaan lapsen kasvaessa, mutta ehkäpä niitä oppii sietämään paremmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti