perjantai 20. syyskuuta 2013

Minä ja blogi

 Tämän blogin takaa löydyn minä
Miksi kirjoitan blogia ja millaisen kuvan annan sillä itsestäni? Tätä tulee aina välillä pohdittua. Pohdinnat saivat eilen taas lisää tuulta alleen luettuani Leluteekin jutun Millainen äiti, sellainen blogi? Todella mainio juttu, jossa on hyvä ja hauska kategorisointi äitiysblogeista.

Olen pitänyt kirjoittamisesta ala-asteikäisestä asti. Pidin koulussa aineiden kirjoittamisesta (alkoihan ne jo ala-asteella?) ja kirjoitin kotona päiväkirjaa. Vähän myöhemmin kirjoitin runoja ja novelleja. Ne tosin olivat sellaisia, että harvat niitä pääsivät lukemaan. Ajatuksena kuitenkin oli, että isona minusta tulee kirjailija. Ollessani 14-vuotias mummuni lähetti yhden novellini arvosteltavaksi. Sen arvosteli joku kirjailija (en kuollaksenikaan muista kuka, eikä arvostelukaan taida, harmi kyllä, olla enää tallessa). Novellini sai murskatuomion! Siinä ei ollut päätä eikä häntää. Vaikka se ensin oli herkälle  teinille järkytys, niin pian tajusin kritiikin olevan hyvä asia. Tarvitaan se pää ja häntä, jotta joku muukin voi ymmärtää kirjoituksiani. 
Yläasteelle meillä oli kerran äidinkielen tunnilla tehtävänä kirjoittaa siltä istumalta runo. Opettaja kävi lukemassa kaikkien runot. Luettuani runoni, hän katsoi hyvin vakavana minua ja sanoi "se on todella hyvä. Oikeasti" . Tämä on jäänyt hyvin vahvasti mieleeni. 
Jossain vaiheessa kirjoittaminen jäi moneksi vuodeksi, ei tainnut sopia silloiseen rokki-imagoon *reps* 

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tapa järjestellä omia ajatuksiani ja pohtia tunteitani. Niin myös tämä blogi. Vaikka en blogissani käsittele mitään raskaita aiheita, se ei tarkoita ettenkö miettisi niitä. Se, että kirjoitan tänne pääasiassa ihanista asioista, ei tarkoita etteikö elämääni mahtuisi mitään paskaa. Nostan tarkoituksella esille vain hyviä asioita. Sellaisena haluan blogini pitää, se on minulle jollain tapaa terapeuttista. Sille paskalle voisi vaikka perustaa oman blogin, sekin voisi olla terapeuttista. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä näin.
Harva varmaan avaa blogissaan koko elämäänsä lukijoilleen. Varmasti sillä, joka aina valittaa kaikesta, on niitä vaaleanpunaisiakin hetkiä. Ja sillä , joka jokaisessa postauksessaan tanssii ruusuilla, on hetkensä, jolloin se aurinko ei millään löydä tietänsä sinne risukasaan.

Kirjoittaminen on ehkä auttanut minua myös paikkaamaan omaa minäkuvaani raskauden jälkeen. Jollain tapaa nimittäin tunnen, että kadotin osan itsestäni. Vaikka kirjoitan kevyistä, enkä niin syvällisistä aiheista, on blogin pitäminen auttanut minua etsimään uudestaan paikkaani ja miettimään mikä asemani on nyt. 

Olen aina ollut kova pohtimaan asioita. Ehkä joskus mietin liikaakin. Ainakin käydessäni jokunen vuosi sitten vuoden verran kosmetologikoulua, sanoi kaksikin opettajaa, että kyselen ja mietin liikaa. Pidän miettimisestä!  Blogin kirjoittaminen mahdollistaa pohdiskelun, oli ne sitten arkisia asioita tai ei, ja mahdollisesti saa omille ajatuksilleen tukea muilta, tai ehkä niille saa kokonaan uutta perspektiiviä. 

Yksi syy kirjoittamiselle on itsensä toteuttaminen. Työni, josta olen äitiyslomalla, on päiväkodissa, ja siellä jos missä saa itseään toteuttaa! Tämä onkin hyvä aasinsilta siihen, että kotiin jääminen oli tietyllä tavalla kuitenkin pieni shokki. Moni asia muuttui. Työpäivät olivat yhtä höpöttämistä, ja ympärillä pyöri koko ajan muita ihmisiä. Ainoa paikka jossa sai olla rauhassa oli vessa. Kotiin jäädessä tuntui jotenkin hiljaiselta (ihanan hiljaiselta), ja blogin aloittaminen oli jotenkin ihana tapa yhdistyä muihin ihmisiin hiljaisuuden keskeltä, ja samalla toteuttaa itseään. 

On hienoa, että on erilaisia blogeja ja tyylejä. Itse tykkään käydä lukemassa hyvinkin erilaisia tyylejä. Ehkä aina vähän oman mielialankin mukaan. Toisaalta hyvin raskaita aiheita käsittelevät blogit suurina annoksina saavat minut usein ahdistumaan. Toisten blogien lukeminen tuo minulle vertaistukea, viihdettä ja mahdollisuuden päästä kurkkimaan toisten elämiin, kaikkiahan se kiinnostaa!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti