tiistai 12. maaliskuuta 2013

Äidiksi


Pienen hiljaiselon jälkeen sain vihdoin varastettua aamukahvin lomassa hetken tälle blogille. Toki moni muukin asia odottaa, että pääsisin niiden äärelle, mutta kirjoittamisen kutina on kytenyt jo useamman päivän. Ne muut asiat saavat siis vielä edelleen odottaa.
Päivät alkoivat lyhentyä ja vuorokaudesta kadota tunteja reilu kaksi viikkoa sitten, tarkalleen 23.2. klo 12.09, jolloin pieni ihana tyttäremme syntyi Kätilöopiston sairaalassa, Haikaranpesä-osastolla suuren parkumisen saattelemana. Sillä hetkellä minusta tuli äiti. Painoa yhdeksän pisteen tytöllä oli 2595g, pituutta 47cm ja päänympärys 31cm. Todellinen pieni rakkauspakkaus, josta en osannut ajatella muuta kuin, että hän on täydellinen. Oli mahtavaa saada pieni rinnalle ja huokaista helpotuksesta, että pitkä odotus oli päättynyt onnellisesti.
Vietimme sairaalassa perhehuoneessa kolme yötä. Perhehuone oli aivan mahtava, sillä saimme alkaa heti viettää aikaa perheenä ja isäkin pääsi osallistumaan vauvan hoitoon. Henkilökunta oli mukavaa ja sain siellä ollessa jopa akupunktiota (auts, sehän sattui) avuksi maidonnousuun. En kyllä osaa sanoa oliko siitä apua, mutta tulipahan testattua. Kaiken kaikkiaan laitoksella olo meni ihan mukavasti vaikka pari päivää itse olinkin aika heikossa hapessa, eikä siitä mihinkään pääse, että sairaala se on vaikka miten olisi perhehuone. Kotiutumisluvan saatuamme olin onnea täynnä, vihdoin pääsisimme aloittamaan uuden elämämme perheenä. Olin monena päivänä katsonut sairaalan ikkunasta kuinka aurinko paistoi kauniisti helmikuiselta taivaalta, mutta mitään muistikuvaa säästä kotiinlähdön aikaan ei ole. Niin innoissani ja jännittynyt olin silloin. Tavallaan koko ulkomaailma tuntui vaaroja täynnä olevalta kun oli kolmen päivän ikäinen vauva mukana. Tuntui, että mitä tahansa voisi tapahtua. Näin jälkeenpäin ajatellen olin myös melkoinen hormonihyrrä synnytyksen jälkeisinä päivinä, ja kyllähän ne hormonit pistää pään sekaisin. Niin ja tietysti siinä vaiheessa oli aika mahtavat univelat. Onneksi mielialat tuntuu hieman tasoittuneen ja jotenkin olen onnistunut saamaan univelkojakin pois. Tietysti vieläkin tulee hetkiä, jolloin mieli herkistyy vähän turhankin paljon ja usein silloin alkaa maailma tuntua taas vaaralliselta paikalta. Miten sitä osaakaan suojella omaa pientä kaikelta pahalta? Ei sitä varmaan osaakkaan ja toisaalta joitain asioita tulee oppia kantapään kautta. Onneksi hän on vielä niin pieni. 
Vanhemmuus on ihanaa uuden opettelua, joka toi tullessaan uusien tunteiden kirjon. Pienen ihmisen kanssa jokainen vietetty hetki on oma aarteensa, elämästä tuli uudenlainen seikkailu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti